Suoraan sisältöön
Suomen ulkoministeriö

EU-maiden suurlähetystöt Iranissa - Suomen suurlähetystö, Teheran : Suurlähetystö : Historia

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Teheran

Embassy of Finland
No. 2, Haddadian St., Mirzapour St.,
Dr. Shariati Ave, Qeytarieh, Tehran 19336, Iran
S-posti: sanomat.teh@formin.fi
Suomi | English | Svenska |  | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 

100 vuotta kahdenvälisiä suhteita

Juuri itsenäistyneeseen Suomeen saatiin mieluista postia pitkin vuotta 1918, kun yhä kaukaisemmat vallat tunnustivat nuoren pohjoisen valtion. Heinäkuussa 99 vuotta sitten oli Persian keisarillisen hallituksen vuoro ilmoittaa aikeistaan ryhtyä suhteisiin Suomen kanssa.

Senaattori Svinhufvud sai 23.7.1918 viestin Persian Venäjän- ja Ruotsin-asiainhoitajalta Assad Khanilta:

"Herra Puheenjohtaja,
Vastaukseksi noottiin tammikuun 11 päivältä 1918, jonka Te olette hyväntahtoisesti osoittanut Persian Helsingin-konsulille, on velvollisuutenani ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että, Persian Keisarillisen Hallituksen määräysten mukaisesti, olen saanut tehtäväkseni saattaa Suomen Tasavallan Hallituksen tietoon, että Persia on täysin valmis ryhtymään virallisiin suhteisiin Suomen kanssa."


Näin tunnusti Persia Suomen nuoren tasavallan ja avasi siten virallisesti suhteet maitten välillä.

Konsuli katoaa

Käytännössä askel suhteisiin oli otettu Persian suunnalta jo hieman aiemmin, kun maa oli tehnyt aloitteen konsulin nimittämisestä Helsinkiin. Ensimmäinen ja lopulta ainoa Persian nimittämä Helsingin-konsuli oli Aleko Lilius. Lilius oli kansainvälinen seikkailija, kirjailija ja toimittaja joka toimi konsulina kaksi vuotta eli vuoteen 1920 saakka.

Valtiokalenterin mukaan Persian konsulin paikka on vuonna 1921 "avoinna" ja vuonna 1922 konsulisijaa ei enää löydy. Persia kuitenkin kaipaili entisen konsulinsa perään vielä 1924. Valitettavasti Lilius oli jo lähtenyt Suomesta ja viimeiset jäljet hänestä oli Meksikosta, jonka jälkeen hän oli kadonnut. Lilius on kirjoittanut muistelmia värikkäästä elämästään ja hänen teoksiaan on saatavilla myös UM:n kehityspoliittisen osaston kirjastosta.

"Itämaisten kansain nopeuskäsityksen" tahtiin

Ensimmäiset vuodet olivat melko hiljaisia suhteiden kannalta ehkäpä maiden välisen pitkän etäisyyden tai Persian omien sisäpoliittisten mullistusten takia. Maassa oli 1920-luvun alussa käynnissä vallankaappaus, joka johti Pahlavi-dynastian syntyyn 1925 kasakkadivisioonan komentajan Reza Khanin ottaessa ohjat tiukasti omiin käsiinsä.

Uusi shaahi oli uudistusmielinen ja koulutusjärjestelmän uusimisen, naisten aseman parantamisen sekä Iranin eri kansojen yhdistämisen ohessa hän tahtoi myös lähentyä länttä. Papiston vallan rajoittamiseksi oikeusjärjestelmä maallistettiin ja samalla luotiin uusi perustuslaki. Persian lähettiläs Mirza Ritza Khan Arfa vetosi siihen, kun hän ehdotti Suomen ja Persian delegaatioiden neuvotteluja Kansainliiton yleiskokouksessa syyskuussa 1927: uuden perustuslain myötä sopimukset olisi syytä uudistaa.

Suomi reagoi Arfan neuvotteluehdotukseen myönteisesti ja ehdotti neuvottelujen laajentamista koskemaan myös kauppapolitiikkaa. Neuvottelut etenivät kuitenkin rauhalliseen tahtiin ja Suomen Moskovan-lähettiläs Pontus Artilla oli oma näkemyksensä verkkaisuuden syystä: "Vaikka suurlähettiläs lupasikin koettaa saada vastauksen niin nopeaan kuin mahdollista, oletan kuitenkin, niiden havaintojen nojalla, jotka olen voinut tehdä itämaisten kansain nopeuskäsityksestä, että viipynee kotvan, ennen kuin vastaus Teheranista saapuu."

Lopulta sopimuksen allekirjoittivat Suomen Moskovan-lähetystön vs. asiainhoitaja Rafael Hakkarainen presidentti Svinhufvudin sekä Persian Moskovan-suurlähettiläs Fatoullah Khan Pakrevan Persian shaahin valtuuttamana 12.12.1931. Pakrevanin ehdotuksesta sopimus allekirjoitettiin Moskovassa, ettei ratifioimiskirjoja olisi tarvinnut vaihtaa Teheranissa. Näin olisi ollut laita, mikäli sopimus olisi Suomen toiveiden mukaisesti allekirjoitettu Helsingissä. Ratifiointiasiakirjatkin vaihdettiin siis yksinkertaisuuden vuoksi Moskovassa helmikuussa 1933.

Ystävyyssopimuksesta neuvoteltaessa Persian suurlähettiläs esitti toivomuksen, että Suomi akkreditoisi Moskovan lähettiläänsä myöskin Teheraniin. Tämän Suomi tekikin sopimuksen ratifioinnin jälkeisenä vuonna 1934.

Uusi lämmittely sotien jälkeen

Toisen maailmansodan aikana neutraaliuttaan julistanut, vaikkakin saksalaismyönteinen Iran joutui liittoutuneiden miehittämäksi elintärkeiden kulkuyhteyksiensä takia. Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ottivat alueen haltuunsa 1941 ja toimivat siellä sodan loppuun saakka, jolloin Iranin kautta saatiin kuljetettua valtavat määrät sotatarvikkeita Neuvostoliittoon.

Vuonna 1941 myös Suomen kunniakonsuli Eric Gustaf Carlberg oli pakotettu poistumaan Teheranista. Ruotsin kansalainen ja Ruotsin entinen pääkonsuli, liikemies Carlberg oli toiminut Suomen konsulina Iranissa vuodesta 1935 lähtien. Iranin vaatimuksesta Carlberg sulki konsulaatin ja poistui maasta, mutta Suomi ei missään vaiheessa poistanut Irania diplomaattilistalta, vaan Ankaran lähettiläs pysyi myös Teheraniin akkreditoituna.

Iranin öljyvarannot houkuttelivat miehittäjämaita ja sodan loputtua Neuvostoliiton joukot jäivät maahan, kunnes Iran oli solminut sen kanssa öljysopimuksen. Neuvostoliitto myös rohkaisi Azerbaidzhanin maakunnan kapinaa ja esti Irania lähettämästä joukkoja levottomuuksia estämään, mikä pitkitti kriisiä. Tämä heijastui Suomenkin suhteisiin Iranin kanssa: helmikuussa 1947 Yrjö-Koskinen kertoi, miten suhteiden normalisoitumisprosessi oli hidastunut Iranin kiireiden eli Azerbaidzhanin tilanteen takia ja suositteli odottamista.

Suomen tarkoituksena oli nimittää uudelleen Teheranin konsuliksi Eric Carlberg, mikä näytti tuottaneen Iranille ongelmia. Maa vastusti ajatusta kolmannen maan kansalaisesta kunniakonsulina, mutta Suomi vetosi hankaluuksiin, joita Carlbergin pois jättäminen toisi mukanaan. Iran olisi myös halunnut Suomen akkreditoivan Moskovan-lähettiläänsä Teheraniin, koska molemmilla oli kaupallisia intressejä Neuvostoliitossa. Suhteet kuitenkin normalisoitiin niin kuin ne olivat olleet ennen sotaa: presidentti Paasikivi nimitti Carlbergin kunniapääkonsuliksi 14.1.1949 ja Yrjö-Koskinen jatkoi Ankarasta akkreditoituna lähettiläänä.

Kaupankäyntiä öljykriisin varjossa

Lähettiläs Ankarassa vaihtui 1951 Asko Ivaloksi. Hän mainitsi ulkoministeriölle lähettämässään kirjeessä Teheranin-konsulaatin vaikeuksista: "Teheraninkin konsuliedustus antaa aihetta pieneen huomautukseen. Pääkonsulimme, ruotsalainen hra Carlberg, on kunnon ukko, joka vilpittömästi yrittää parhaansa sekä kaupallisilla että konsulaarisilla aloilla. Hänen ponnistustensa tehokkuutta sekä myös hänen hyödykkyyttään vierailevan lähettilään apuvoimana heikentää valitettavasti se seikka, että hän on vailla sellaisia tavanmukaisesti pääkonsulin käsitteeseen liittyviä atribuutteja kuin konttori henkilökuntineen, auto ja puhelin. Totesin, että hotellini ei kyennyt järjestämään häneen yhteyttä kun puhelinta ei ollut ja osoitteetkin ovat Teheranin tapaisessa kaupungissa häilyviä ja vaikeaselkoisia."

Carlberg huolehtikin ilmeisen tarmokkaasti suomalaisten kauppayhteyksistä Iranin kanssa ja suositteli mm. persialaisten mattojen tuomista Suomeen. Hänen aikanaan ei kuitenkaan puuttuvia konsulin attribuutteja konsulivirastoon saatu, vaan vasta seuraavaan konsulin, René Leschen, niitä pyytäessä v. 1957 lähetettiin Teheraniin kilpi, kumileimasin ja lippu.

Suomen ja Persian kauppasuhteet heikentyivät 1950-luvun alussa Iranin öljykriisin tähden. Iranilaisten kansallistunnon kohotessa nousi myös tyytymättömyys Anglo-Iranian Oil Companyn toimintaa kohtaan, josta iranilaiset katsoivat Ison-Britannian hyötyvän enemmän. Voimakkaan pääministeri Mossadeqin johdolla Iran kansallisti öljyvaransa, jolloin Iso-Britannia julisti Iranin kauppasaartoon. Haagin kansainvälinen tuomioistuin päätti Iranin toimien olevan laillisia, mutta kiista jatkui edelleen. Yhdysvallat taas oli huolestunut pääministerin kasvavasta vallasta ja läheisistä suhteista Neuvostoliittoon. Niinpä Iso-Britannia ja Yhdysvallat ryhtyivät Mossadeqin syrjäyttämiseksi hankkeeseen, joka melkein epäonnistui. Vallankumousyritystä seuranneet mellakat kuitenkin kääntyivät muutamassa päivässä Mossadeqin vastaisiksi ja pääministeri syrjäytettiin kansan ja armeijan voimin. Shaahi palasi valtaan elokuussa 1953.

Poliittisten muutosten myötä Iranin ja Suomen välinen kanssakäyminen väheni. Suurlähettiläs Ivalo tosin mainitsee iranilaisten kohdistavan "respektoivaa huomiota" sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa kohtaan sekä Iranin johtavien tahojen osoittavan harrastuneisuutta Suomea kohtaan "... joka luonnollisesti perustuu tiettyihin analogioihin molempien maiden valtiomaantieteellisessä sijainnissa ja kansainvälispoliittisessa asemassa." Myös myöhemmin 1950-luvulla Iranin shaahi viittasi "yhteiseen naapuriin, jota on vaikea hoitaa."

Korkean tason vierailuja

1960-luvulla Iranin ja Suomen suhteet olivat ystävälliset, mutta melko etäiset. Kanssakäynti oli lähinnä kaupallisten suhteiden varassa, lukuun ottamatta kahta korkean tason vierailua. Maaliskuussa 1963 presidentti Kekkonen puolisoineen poikkesi epävirallisesti Teheranissa matkalla Intiaan ja tapasi samalla shaahin. Suurlähettiläs Aaro Pakaslahden mukaan vierailulle annettiin suuri julkisuusarvo ja vieraanvaraisuus oli parhainta mahdollista ottaen huomioon, että vierailu oli epävirallinen.

1960-luvun lopulla taas alettiin valmistella shaahin vierailua Suomeen, joka tapahtuikin 22.6.-26.6.1970 ja joka herätti paitsi median, myös kansan mielenkiinnon: shaahille jaettiin suosionosoituksia ja toisaalta "epäsuosionosoituksia" ja mielenosoittajien tunteet kuumenivat kahakointiin asti. Iranilaiset olivat silti olleet ilmeisesti tyytyväisiä matkaan. Suurlähettiläs Åke Freyn mukaan shaahi oli todennut, ettei koskaan tule unohtamaan hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta.

Lokakuussa 1971 Kekkonen puolestaan matkusti Iraniin osallistuakseen maan 2500-vuotisjuhliin. Vastalauseilta ei silloinkaan vältytty ja Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystö sai jopa pommiuhkauksen vierailun johdosta. Juhlat olivat loistokkaat, mutta suunnatut pelkästään ulkomaisille valtionpäämiehille Iranin kansan jäädessä syrjään. Kritiikkiä herätti niin Iranissa kuin ulkomaillakin shaahin monarkian ja yksinvallan korostaminen juhlien varjolla. Islamilaisen tasasvallan kannattajat saivat tästä tuulta purjeisiinsa.

Tuore lähetystö vallankumouksen pyörteissä

Kasvava kaupankäynti öljystä vauraan Iranin kanssa alkoi 1970-luvulla vaatia lisäpanostusta maamme edustamiseen Iranissa. Helmikuussa 1973 Teheranin pääkonsulinvirasto muuttui suurlähetystön kaupalliseksi osastoksi, mikä johtui siitäkin, että "Iranissa ei enää hyväksytä uusia kunniakonsuleja ja yleensä kaikissa asioissa olisi tästä lähtien syytä välttää konsulin arvonimen käyttöä", kuten Frey raportissaan totesi. Samana vuonna Teheraniin perustettiin kaupallisen sihteerin toimi. Aiemmin on kuitenkin jo todettu, että suurlähetystön perustaminen oli välttämätöntä suhteiden hoidon kannalta ja niinpä kaupallinen osasto muuttui suurlähetystöksi 1974. Lähetystöneuvos Kurt Uggeldahl sai kunnian olla Suomen ensimmäinen Iraniin sijoitettu suurlähettiläs.

Tuoreen suurlähetystön toiminnan painopiste oli 1970-luvulla vahvasti kaupallisella puolella. Vienti Iraniin kasvoikin niin, että vuosikymmenen puolivälissä Iran oli Euroopan ulkopuolisista maista Suomen viennissä toisella sijalla Yhdysvaltojen jälkeen. Suomen tuonti Iranista oli 99-prosenttisesti öljyä.

Kauppasopimus Suomen ja Iranin välillä solmittiin 1975. Poliittiseen ja kulttuuriseen yhteistyöhön ei juurikaan jäänyt aikaa.  Vierailut suoritettiin kaupankäynnin merkeissä, joskin ulkoministeri Väyrynen ennätti 1977 käydessään tavata samalla myös Iranin pää- ja ulkoministerin sekä muita ministereitä.

Iranin valtavat öljytulot - maa oli öljykriisin aikana 1970-luvun alussa moninkertaistanut tulonsa hintojen nousun ansiosta - mahdollistivat shaahin laajat uudistamis- ja länsimaistamisohjelmat. Samalla kuitenkin tuloerokuilu eri kansanosien välillä kasvoi ja tyytymättömyys nousi. Vuonna 1978 levottomuudet ja mellakat ajoivat maan kriisiin, joka ei ratkennut ennen shaahin maanpakoa tammikuussa ja islamilaisen tasavallan perustamista maaliskuussa 1979.

Islamilaisten piirien länsivastaisuus vaikutti ulkosuhteisiin, mutta pieni ja puolueeton Suomi herätti luottamusta. Silti vallankumouksen jälkeen yhteydet viranomaisiin koettiin hyödyttömiksi poliittisen johdon epäluuloisuuden vuoksi ja lähetystön kosketukset rajoittuivat enimmäkseen ulkomaisiin kollegoihin, yksityissektoria edustaviin iranilaisiin sekä vieraileviin toimittajiin. Maailmaa kuohuttaneessa panttivankikriisissä Suomen suurlähetystö oli tuominnut ns. WEO-ryhmän mukana panttivankien ottamisen, vaatinut näiden vapauttamista ja pyrkinyt antamaan humanitaarista apua panttivangeille. Vallankumouksen jälkeinen sekava aika alituisine henkilövaihdoksineen vaati runsaasti töitä kaupankäynnin uudelleen aloittamiseksi ja uusien suhteiden luomiseksi, vaikka lähetystö olikin selvinnyt myrskystä vahingoittumattona.

Merja Haverinen / UM tietopalvelu

 

Tulosta

Tämä dokumentti

Päivitetty 29.5.2017


© Suomen suurlähetystö, Teheran | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot